Fysioterapeuttiopiskelijat Anniina Hoskonen ja Eetu Meriläinen olivat viime kesänä ensimmäistä kertaa sote-alan kesätöissä, henkilökohtaisina avustajina. Hoskoselle jäi huonosti organisoidusta kesätyöstä ikävä jälkimaku, Meriläinen taas koki onnistumisen riemua.
Ensimmäinen oman alan kesätyöpaikka merkitsee nuorelle paljon. Se tarjoaa korvaamatonta kokemusta ja parhaimmillaan ponnahduslaudan omalle urapolulle.
Kaikki työkokemukset eivät kuitenkaan ole hyviä. Tämän oppi viime kesänä JHL:läinen Anniina Hoskonen, 23. Hän nappasi henkilökohtaisen avustajan määräaikaisen kesätyöpaikan yhdestä Suomen johtavista sosiaali- ja terveyspalveluja tarjoavista konserneista.
Vuosi sitten Hoskonen opiskeli fysioterapeutiksi ensimmäistä vuotta LAB-ammattikorkeakoulussa Lappeenrannassa. Keväällä hän aloitti kesätyönhaun.
Kesän hän aikoi viettää äitinsä luona Espoossa, joten henkilökohtaisen avustajan paikka Espoosta kuulosti ihanteelliselta. Työnantaja kertoi työpaikan kuvauksessa, että työntekijä kävisi asiakkaiden kotona avustamassa heitä hyvin arkisissa askareissa, kuten ruoanlaitossa tai kauppareissuilla.
Hoskonen haki työpaikkaa innoissaan, pääsi haastatteluun ja sai töitä.
Lue lisää: 11 vinkkiä kesätyöhön: Näin pääset työuran alkuun ja saat kaiken irti kesäduunista
Ensimmäinen yllätys tuli heti alkuun
Ensimmäinen varoitusmerkki ilmeni etänä järjestetyn perehdytyksen alussa, kun perehdyttäjä toivotti Hoskosen ja viisi muuta työntekijää tervetulleiksi Helsingin tiimiin.
– Missään kohtaa ei varsinaisesti luvattu, että voisin työskennellä Espoossa. Työpaikkailmoituksessa kuitenkin luki Espoon alue ja minulta kysyttiin vielä erikseen haastattelussa ja myöhemmin viestillä, missä tahtoisin työskennellä.
Hoskinen kertoo joka kerta vastanneensa, että Espoossa, koska hänellä ei ollut autoa käytössä.
– Tuli täysin yllätyksenä, että yhtäkkiä olinkin Helsingin tiimissä.
Tässä kohtaa hänelle oli jo merkitty työvuoroja Helsinkiin kahden viikon edestä. Töiden oli määrä kestää yhteensä vain kuusi viikkoa kesä- ja heinäkuussa, joten Hoskonen ei viitsinyt sanoa mitään.
– Tuli täysin yllätyksenä, että yhtäkkiä olinkin Helsingin tiimissä.Anniina Hoskonen
Perehdytyksessä opetettiin pääasiassa käyttämään sovellusta, josta työntekijät näkivät työvuoronsa ja voivat lukea, millaisen asiakkaan luokse olivat menossa. Hoskosen työvuorot olivat 4–6 tunnin mittaisia, mutta työmatkat kestäisivät lähes kaksi tuntia julkisilla kulkuneuvoilla.
Tähän asti kaikki oli hänen mielestään vielä mukiinmenevää. Varsinaisen työn alettua Hoskoselle kävi nopeasti ilmi, kuinka huonosti yritys organisoi työtä. Esimerkiksi suuri määrä asiakkaiden tiedoista oli puutteellista tai vanhentunutta.
– Yhdellä ensimmäisistä työvuoroista matkustin aamukahdeksaksi asiakkaan luokse vain saadakseni tietää, että asiakas oli siirretty hoitokotiin ja nykyään osoitteessa asui joku aivan toinen.
Hoskonen tavoittelin puoli tuntia kolmea koordinaattoria, joihin hänen oli pyydetty olemaan tarvittaessa yhteydessä.
– Kun vihdoin sain yhden heistä kiinni, minua neuvottiin kuluttamaan aikaa, kunnes olisi seuraavan asiakkaan aika. Pyörin lähes viisi tuntia turhaan Helsingissä, koska kotiinkaan ei kannattanut matkustaa.
Puutteellista tietoa asiakkaiden tilasta
Myös asiakkaiden tilasta kerrottiin Anniina Hoskosen mukaan puutteellisesti. Hän sanoo, että hänet lähetettiin vakavasti vammaisten ja psyykkisesti hyvin epävakaiden ihmisten luokse, eikä näiden asiakkaiden tilanteista annettu kunnollisia kuvauksia.
– Yhden asiakkaan luona itkin, koska emme pystyneet kommunikoimaan enkä ymmärtänyt mitä hän olisi minulta halunnut. Minulla oli todella ihania asiakkaita, mutta myös sellaisia, joiden luokse minulla ei olisi pitänyt olla yksin mitään asiaa.
– Oli asiakkaita, joiden luokse minulla ei olisi pitänyt olla yksin mitään asiaa.
Yritys ei kohdellut asiakkaita inhimillisesti. Monet kertoivat Hoskoselle työvuorojen aikana, ettei heidän tarpeitaan ja toiveitaan kuunneltu.
– Usein asiakkaat pahoittelivat itse sitä, ettei tiedoissa lukenut jotain heidän tilastaan ja kysyivät, että voisinko silti hoitaa jonkin asian. Periaatteessa olisin voinut kieltäytyä, mutta en halunnut jättää asiakasta pulaan.
Anniina Hoskonen kertoo reväyttäneensä olkapäänsä kuljetettuaan asiakasta pyörätuolissa. Asiakas oli juuri tästä syystä toivonut rotevaa avustajaa.
– Viimeisen työviikkoni vietinkin sitten sairauslomalla.
Muilla oli samanlaisia kokemuksia
Kesätyön puolessavälissä työntekijöillä ja esihenkilöillä oli palautekeskustelu, jossa moni kertoi samanlaisista kokemuksista kuin Hoskonen. Jotkut kertoivat vaarallisista tilanteista, joissa asiakas oli käynyt päälle.
– Minäkin annoin palautetta, mutta vastaukset olivat ympäripyöreitä, enkä usko, että olosuhteita korjataan.
– Tunsin epätoivoa ja ahdistusta omasta ja asiakkaan puolesta.Anniina Hoskonen
Hoskoselle kesätyö oli traumaattinen kokemus. Hänestä työnantajan tapa hoitaa asioita ei toiminut kumpaankaan suuntaan, ei työntekijöiden eikä asiakkaiden.
– Tunsin epätoivoa ja ahdistusta omastani ja asiakkaiden puolesta, kun heidän luokseen lähetettiin ihminen, joka ei ollut pätevä hoitamaan sitä mihin he olisivat tarvinneet apua. Monesti oli riittämätön olo.
Työpaikalta ilmoitettiin, että tänä kesänä olisi mahdollisuus tulla uudestaan töihin, mutta Hoskonen ei ole menossa.
– Olen kuitenkin kuullut hyvää yrityksestä muuten, joten muihin tehtäviin olisin valmis menemään, kun olen vähän edennyt opinnoissa ja kerännyt kokemusta.
Lupaukset pitivät, työkavereista tuli ystäviä
Eetu Meriläinen, 21, opiskelee Anniina Hoskosen kanssa samalla luokalla fysioterapeutiksi. Hänkin haki ensimmäistä sote-alan kesätyötä viime keväänä.
Työpaikka henkilökohtaisena avustajana löytyi lopulta kotikaupungista Lappeenrannasta. Samasta työnimikkeestä huolimatta Meriläisen ja Hoskosen työkokemukset eivät olisi voineet olla erilaisemmat.
Meriläinen löysi Neuroliiton työpaikkailmoituksen Hoskosen tavoin netistä ja sai työpaikan noin 30 neuropotilaan palveluasumisen yksiköstä. Kesätyö kesti reilut kaksi kuukautta, toukokuun lopusta elokuulle, ja alkoi viikon perehdytysjaksolla.
Viikon aikana Meriläinen pääsi vakituisen työntekijän ohjauksessa harjoittelemaan työtä ja tutustumaan talon asukkaisiin. Hänen lisäkseen työpaikassa aloitti kaksi muuta fysioterapeuttiopiskelijaa. Nuoret eivät tunteneet entuudestaan, mutta ystävystyivät kesän aikana.
– Aion ehdottomasti mennä takaisin tänä kesänä.Eetu Meriläinen
Kesätyö Neuroliitolla oli kokonaisuudessaan sitä mitä luvattiin. Kesätyöntekijät sijaistivat talon vakituisia työntekijöitä. Meriläisen työnkuvaan kuului asukkaiden avustaminen arkisissa askareissa.
– Lähinnä autoin vapaa-ajan tekemisessä, mutta kävin myös esimerkiksi ruokakaupassa. Toimin myös ohjaajana päivätoiminnan ryhmässä, mikä tarkoitti yhdessä tekemistä talon asukkaiden kanssa: pelejä ja kesäolympialaisten seuraamista, kuvailee Meriläinen.
Hoitotoimia ei tarvinnut koskaan tehdä, koska talossa oli aina paikalla hoitajia.
Ei kahta samanlaista päivää
Eetu Meriläinen piti työstä. Kesän aikana ei hänen mukaansa ollut kahta samanlaista päivää tai asukasta. Päivien aikataulun kesätyöntekijät saivat pitkälti rakentaa itse eikä aika käynyt koskaan pitkäksi.
Osalle asukkaista vakituisen työntekijän vaihtuminen uusiin kasvoihin oli aluksi outoa.
– Kyllä siinä luottamus piti ansaita. Saimme vakiotyöntekijöiltä kuitenkin hyvää palautetta, kun niin sanotusti pehmitimme nekin asukkaat, ketkä eivät yleensä luota kehenkään, Meriläinen kertoo.
– Minulla oli työkaverit, hoitajat ja esihenkilöt aina lähellä.Eetu Meriläinen
Vastaan ei tullut erityisen hankalia hetkiä. Joidenkin asukkaiden kanssa oli haastavampaa kuin toisten, mutta kesätyöntekijää ei koskaan jätetty painimaan asioiden kanssa yksin.
– Minulla oli työkaverit ja hoitajat aina ympärillä. Lisäksi johto oli suurimman osan ajasta paikalla. Koin todella matalaksi kynnyksen mennä puhumaan esihenkilöille, jos jokin asia askarrutti.
Eetu kertoo oppineensa kesätyöstä paljon. Hän ei ole aikaisemmin tehnyt sote-alan töitä ja erityisesti asiakkaiden kohtaaminen oli uutta. Kesän aikana hän oppi löytämään tapoja kommunikoida neuropotilaiden kanssa ja paljon muita taitoja, joita tarvitaan fysioterapeutin työssä.
Häntä on pyydetty töihin taas tänä kesänä.
– Aion ehdottomasti mennä sinne takaisin.
Meriläinen tietää, että hänen kaverinsa Anniina Hoskosen kesätyökokemus oli todella erilainen kuin hänen. Hän huomauttaa, ettei Hoskonen saanut kunnon perehdytystä eikä tukea organisaatiolta päin.
– Luulen, että se oli suurin ero työpaikkojemme välillä. Asiakkaat varmaan olivat pitkälti samanlaisia, mutta se vaikuttaa, mistä lähtökohdista ihmistä menee avustamaan ja onko ympärillä tukea. Kyllä minäkin olisin ollut pulassa, jos olisin jäänyt täysin heitteille.
Kesätyönhaut ovat nyt käynnissä! Voit aloittaa sopivan paikan etsimisen vaikkapa Työelämään.fi-sivulta.